Oppimisen sillat

[Tuija Salminen]

Ajattelin heittää kysymyksen ja kommentin seminaarissa, mutta kysynkin teiltä: Miksi on ”valitettavaa”, että suurin osa merkityksellisestä oppimisesta tapahtuu muualla kuin koulussa? Ihmisen elämä on onneksi pääosin vielä muutakin kuin koulunkäyntiä. Eikö pitäisi varoa, ettei elinikäisestä oppimisesta tule elinkautista kouluttautumista? Ja kommentti siirtymistä: Opitun tunnustaminen on tärkeää, ja on ihan totta, että koulu ei vielä läheskään aina tunnusta informaalista oppimista, mutta sitä ei tee myöskään työelämä – todella monessa työssä vaaditaan formaali tutkinto.

[Eija Kalliala]

Itse istuin Siltavuorenpenkereellä, jossa oli mahdollisuus katsella puhujien ilmeitä ja liikehdintää eikä vain still-kuvaa slaidien kanssa. Auditoriossa ehdimme esittäytyä toisillemme sillaikaa kun Vista kelasi itseään alas-ylös ja verkossa chatti kävi kuumana. Poimin esityksestä joitain ajatuksia blogiini.

Seminaarin aika loppui kesken, mutta silti oli yllätys, ettei verkosta tullut kysymyksiä tai kommentteja, joita muutaman viime minuutin aikana olisi voitu käsitellä.

Ehdottaisin, että jatkossa keskustelulle varattaisiin aikaa esitysten välille, kuten useimmissa perinteisissä seminaareissa, ja etäosallistujille annettaisiin mahdollisuus seuraamisen lisäksi myös osallistua esitysten aikana chattaillen ja niiden jälkeen puhuen. Ääniä voisi testata vaikka puolta tuntia ennen varsinaisen seminaarin alkua.

Omat kokemukseni keskusteluista Connect Prossa ovat myönteisiä. Reilun viikon sisällä olen vetänyt parin verkkokurssini orientaatiotilaisuudet Connect Pro -istuntoina. Ensimmäiset opiskelijoista tulivat testaamaan virtuaalihuonetta jo lähes tuntia ennen sovittua aloitusaikaa. Molemmissa tilaisuuksissa oli mukana kymmenkunta opiskelijaa ja keskustelu oli aktiivista. Tallensin istunnot kysyttyäni, ettei kellään opiskelijoista ollut mitään sitä vastaan.

[Leena Vainio]

Mielenkiintoista pohdintaa ja keskustelua tämä seminaari on synnyttänyt ja sen vuoksi jo arvokas kokemus. Äänet olisivat kyllä kuuluneet tässäkin seminaarissa, niitä oltiin testattu - varattu tuntia ennen seminaarin aloitusta jo testausaika.
Kokouksen järjestämisessä on selvästi myös monta "koulukuntaa". Tässä yhteydessä otettiin varman päälle äänen kuuluvuus, kun ei tiedetty loppujen lopuksi paljonko etäyhteyksien päässä on osallistujia. Korhosen Risto omien kokemustensa mukaan halusi tehdä mahdollisimman selkeän konseptin ja poistaa chatit, jotta luennoitsijat eivät niistä häiriintyisi. Jatkossa chatit on näkyvissä puheenjohtajan koneelta, mutta eivät esiintyjän koneelta, jotta esiintyjä ei niiden takia joutuisi hämmennyksiin. Kun seminaaria suunniteltiin todettiin, että lopussa olisi helpompi käydä keskustelut, nyt puheenvuorot hieman venyivät ja keskustelulle ei jäänyt aikaa. Seuraavien seminaarien osalta on mietittävä, jos osallistujajoukko on noin sata, että pitäisikö järjestääkin tavallaan kahdessa osassa - puheevuoro-osuudet ensin, jotka rauhassa voi kuunnella - keskustelua vaikka Ningissä puheenvuorojen aikana ja sinne kysymykset ja sitten lopuksi puolentunnin - tunnin aika keskustelulle kysymysten pohjalta - ja joukko voisi olla vaikka parissa kolmessa keskustelutilassa, jolloin olisi aikaa laajemmalle keskustelulle.

Ryhmän kokoakin on mietittävä, 100 on ihan eri asia kuin 30 ja toisaalta blended järjestely, jossa on ihmisiä sekä läsnä että etänä on vielä hieman monimutkaisempi kuin jompi kumpi pyhtaana versiona.
Mutta ehkäpä tästä vähitellen rakentuu parhaita käytänteitä, kun näitä asioita yhdessä pohditaan.

Kiitos kommenteista ja hyvästä palautteesta!

[Anu Pruikkonen]

Vielä yksi kommentti, olisi ollut mukava tietää ketkä kaikki olivat mukana langoilla tai paikan päällä. Missasin itse skype-kanavan ja kun ACP:ssa piilotettiin chatin lisäksi sallistujalista, niin aika yksinäiseltä tuntui. Tulevaisuudessa olisi mukava tietää ketä kaikkia on tulossa mukaan, esim. ilmoittautuminen voisi olla wikissä tai vastaavassa, jolloin näkisi osallistujat :).

[Tarmo Toikkanen]

Juu, no netissä chatti ei kovin kuumana käynyt, kun sitä chattia ei oltu sallittu. :) Korkeintaan PJ:lle tuli kuumasti niitä privaviestejä, mutta niistä on vaikea sanoa etäosallistujan kannalta mitään, kun ei tosiaan tiennyt muista kuin itse lähettämistään.

Jos Second Lifen vahvuus on se läsnäolon tunne ja jaettu tila, niin tässä tilaisuudessa sitä on tavallistakin vähemmän juuri backchannelin puuttumisen takia. Toisaalta sitten voi tehdä muita töitä. :)

[Anne Rongas]

Etäosallistuminen on joka tapauksessa suuri etu. Muuten ei täältä olisi päästy millään keinoin kuulolle. Lähipaikalla vaaditaan tällaisessa ainakin yksi henkilö, joka voi keskittyä etäosallistujien paapomiseen. Näin on todettu jo moneen otteeseen.

Etäosallistujilla voi olla myös muu taustakanava keskinäiseen kommentointiin, sellaisestakin hyviä kokemuksia, jos irl ei ole tilaa ottaa etäosallistujien heittämiä ajatuksia huomioon.

Sitä paitsi hyvä luento toimii dialogisena vaikka se olisikin näennäisesti yhteen suuntaan.

[Anne Rongas]

Itse olen miettinyt elämän pedikalisaatiota, kaikki väännetään oppimisen viitekehykseen ja hyvin hyötykeskeisesti. Vapaan olemisen alue kutistuu. Mielenkiintoinen ilmiö tästä tuli viime vuoden lopulla vastaan: creepy threehouse.

Vapaus, omaehtoisuus, kontrollialueen ulkopuolella (metsässä yms.) puuhaaminen antavat energiaa ja luovuuden tilaa. Olen vapaan sivistystyön ja aktiivisen kansalaisuuden veteraanina hieman kriittinen informaalin valjastamisessa formaaliin, ettei vain muotin paino ala levät vähintään tunnollisten harteilla. Vapaaseen tilaan valuu yrittämisen tavoitetietoisuus ja suorituspaine.

Katketaan keskustelua, minulla hävisi kesken kaiken ääni, pitää kuunnella jälkikäteen Teemu Leinosen esityksen loppuosa. Monta kiinnostavaa pointtia. Nyt työ kutsuu toviksi.

[Jaakko Hilppö]

Anne kirjoitti:
"Vapaus, omaehtoisuus, kontrollialueen ulkopuolella (metsässä yms.) puuhaaminen antavat energiaa ja luovuuden tilaa. Olen vapaan sivistystyön ja aktiivisen kansalaisuuden veteraanina hieman kriittinen informaalin valjastamisessa formaaliin, ettei vain muotin paino ala levät vähintään tunnollisten harteilla. Vapaaseen tilaan valuu yrittämisen tavoitetietoisuus ja suorituspaine."

Musta Anne on tässä tosi oikeilla jäljillä. Informaalin (tai non-formaalin) valjastaminen formaalin käyttöön voi olla todella vaarallinenkin polku, sillä "yhteiskunnan suoritusmuotti" on jo nykyääkin välillä liian tiukalla. Mitä enemmän koulun puolella yritetään "viedä koulua" lasten (tai aikuisten) harrastuksiin tai arkeen, sitä herkemmin harrastuksista ja arjesta viedään kaikki ilo, mikä antaa voimaa jaksaa koulussa tai töissä. Pikemminkin pitäisi kääntää tilanne toisinpäin ja kysyä: millä tavalla voisimme muuttaa formaaleja oppimisen konteksteja niin, että niiden sisällä olisi enemmän tilaa informaaleissa konteksteissa hankituille kokemuksille ja niissä kehitetyille tiedoille ja taidoille?

[Päivi Luoma]

Uusissa OPH:n oppimisympäristöhankkeissa mielestäni koetetaan saada asia juuri niin päin, että otetaan mukaan esim. kolmannen sektorin toimijoita. Samalla tietysti avataan koulua ympäröivään maailmaan.

On myös aivan eri asia, puhutaanko perusasteen, toisen asteen vai jonkun muun opiskelusta/oppimisesta. Koulu on valitettavan konservatiivinen ja hitaasti kääntyvä laiva. Valtaosassa käytössä on edelleen "leuka ja liitu"-systeemi. Sosiaalisen median kieli pitää myös kääntää/tehdä tavalliselle opelle ymmärrettäväksi.

Edelleen suurin osa opettajista käyttää tiukasti oppikirjaa, koska esim. tietokoneita ei ole kouluissa riittävästi, opettajille ei makseta uuden opiskelusta ja EDELLEEN oppimista mitataan pääosin perinteisillä kokeilla ja testeillä (ja niitä haluavat sekä oppilaat, että huoltajat). Oppimista kun on tapahtunut vasta sitten, kun kokeista saadaan vähintään 8!

Mutta - jostakinhan se uusikin aina alkaa. Monelle tekisi hyvää mennä vaikka viikoksi seuraamaan oppitunteja tavalliseen peruskouluun (ala- ja yläkoulu). Puhumattakaan lukioista, jotka haluavat valtakunnallisen ranking-listan kärkeen...

[Leena Vainio]

Olen Annen kanssa samaa mieltä siitä, että kaikkea opittua ei pitäisi "pakottaa" formaaliin tunnistamiseen vaan oppimisen ilosta joku asia voisi olla myös määrittelemättä. Ja minkäslainen maailma onkaa sitten, kun emme enää halua yhdessä oppia, vaan haemme hyväksyntöjä ja todistamme, että tämän minä jo osaan. Monta kertaa opin vielä enemmän, kun olen mukana asioissa, jotka mielestäni jo osaan - minulla on mahdollisuus oikeasti keskittyä uuden oppimiseen...

[Anne Rongas]

Aivojen näkökulmastahan ihminen oppii koko ajan. Kun työskentelen aikuisten oppijoitten kanssa, mietin jatkuvasti oppimisen paradaksia liian yrittämisen ja vapauden välillä. Joskus on tehtävä oikein työtä, että saadaan oppimisen vaatima rentous, luottamus ja itsetunto kohdalleen.

Sitten jossakin vaiheessa ihminen havahtuu, että WAU, minä osaan tämän, olen oppinut. Itselleni tuli juuri äsken vastaan tilanne, että tarvitsen jonkinlaisen formaalimman "työtodistuksen" netistä, siitä kaikenlaisesta epämääräisestä, mitä olen täällä (metsässä) innoissani puuhastellut.

Muodollista todentamista etukäteen miettien syntyy henkisiä esteitä, takakäteen miettien taasen asia on helpompi. Näytöt esiin. Ja aivan ehdottomasti Jaakon esittämän tulokulman kannalla (formaaleja oppimisen konteksteja tilaa informaaleissa konteksteissa hankituille kokemuksille ja niissä kehitetyille tiedoille ja taidoille), tästä keskustelimme myös esitystä seuratessa vanhemman ja kokeneemman kollegani kanssa.